Kesä ja kärpäset. Perhorasia on täynnä toinen toistaan parempia pinta ja uppo perhoja pohjoisen taimenten varalle. Palo päästä joelle on valtava.
Vuoden 2019 toinen ”suuri seikkailu” pohjoiseen. 12 päivää, 2800km, paikoin 94m merenpinnan alla, paikoin 1059m pinnan yllä. Lapin taimen joilta Norjan jäätiköille. Oli hellettä, sekä pakkasta.
Lähdin Lappeenrannasta yksin ajelemaan kohti käsivarren lappia.
Ajoin jälleen yöllä. Kesäyössä on upea ajella kun törpöt on nukkumassa ja keskiyön aurinko loimottaa oranssina vasten aurinkolasien linssejä.
Täydellisiä hetkiä kuluttaa omia reissu- soittolistoja ja toivoa että auton itse rakentamat äänentoisto hässäkät kestää tunneryöppyjen pakottamat volyymin nostot täydellisissä kurveissa järven rannoilla, auringon osuessa juuri oikeaan kohtaan tuulilasia, synnyttäen heijastuksia sekunnin murto- osaksi aurinkolasien linsseihin, joita muistella vielä näin puoli vuotta myöhemmin katkerana katsellen kun räntä lotisee taivaalta omalle kotipihalle.
Vuoskujoki
Ensimmäinen osoite oli Vuoskujoki. Pistin leirin pystyyn alajuoksulle. Tein ruokaa itelleni ja nukuin parin tunnin päikkärit odotellen illan saapumista.
Ilta laskeutui ja keli viileni. Enää ei tarennut pelkissä uimashortseissa ilman paitaa, vaan oli vedettävä vaelluspöksyt ja flanellipaita vielä t-paidankin päälle.
Korkkasin ekan oluen ja lähdin nousemaan yläjuoksulle. Puskassa eteneminen kasatun perhovavan kanssa oli aavistuksen hanurista. Ja todella hidasta. Mutta löysin lopulta erään suvannon. Alueella tuuli jonkun verran, mutta suvanto oli sen verta pieni että pinta oli lähes tyyni ympäröivien tunturikoivujen ansiosta.
Reppu selästä, musta #12 Klinkhåmmer siiman päähän ja ensimmäinen heitto. Ei inaustakaan. Toinen heitto ja naps, siima kireälle! Tunsin, että kala on pieni. Kun sain kaverin ylös oli suu iki messingillä. Elämäni ensimmäinen tunnistettavan kokonen taimen pintaperholla. Uskomaton tunne. Mutta taliaivo jätti kameran reppuun ja tämä kaveri oli päästettävä äkkiä takasin veteen. Päästin kala takaisin ja pengoin kameran esiin. Uusi heitto keskelle suvantoa. 5 sekuntia ja naps! Siima jälleen kireällä ja kala ylös. Käden kastelu ja kalasta kuva muistoksi. Jes!
Samanmoisia nousi yhteensä neljä samasta suvannosta, jonka jälkeen kalat ilmeisesti oli jo oppinu että nyt ei kannata syödä.
Suuntasin vielä ylemmäs. Heittelin matkan varrella kapenevaan joen uomaan ja sain sillon tällöin muutamia samallaisia pieniä taimenia.
Saavuin suon reunaan. Tuossa kohtaa matkaa käsivarrentielle oli jo sen verta paljon, että äänet ei enää kantautuneet korviin. Tyyni keli ja silmällä pystyin näkemään kun hyttys lautta ajelehti hitaasti liikkuvan ilmavirran mukana. Täydellisen hiljaista. Tunne oli kuin olisin ollut erämaassa vaikken käytännössä erämaan rajaa vielä ollut ylittänyt.
Könkämäeneno
Aamulla nautin lämmittävästä auringosta. Päätin lähteä Kilpisjärvelle kauppaan. Kaveripariskunta oli tulossa etelästä mukaan jatkamaan seikkailua.
Nukuin useamman tunnin päiväunet Muotkatakan lähettyvillä puskassa. Viimein kaverilta tuli viesti: ”5min”.
Kävelin tien laitaan josta näin koko Muotkatakalta aukeavan suoran etelän suuntaan. Yritin erottaa eri autojen katoilta kattotelttaa. Lopulta näin että tuttu skoda saapui kattotelttoineen!
Tehtiin ruokaa ja syötiin. Sitten perho kamppeet kantoon ja lähdettiin, mielestäni reissun kovimmalle kalapaikalle. Könkämäenenon latvavesille.
Joen rantaan päästyä huomattiin että tämä tulee olemaan todella vaikea tehtävä, liki mahdoton puskia pitkin. En löytänyt edes hyvää heittopaikkaa. Tehtiin radikaali suunnitelman muutos. Kirmattiin takasin autoille. Jos ei kalastuksen osalta onnistanut latvavesillä niin maisemat ja valot oli vähintään kaiken rämpimisen väärti.
Janne nappasi parit muistot talteen allekirjottaneesta.
Illalla napattiin oluet kainaloon ja suunnattiin joelle. Muutama heitto kosken kovaan pauhuun ja joku sintti kävi tirvasemassa perhoa jäämättä kiinni.
Siirryttiin 50m ylemmäs niskalle. Niskalla onnisti enemmänkin. Hyvää heitto ja tartutus harjotusta. Pieniä, todella pieniä taimenia kävi pintaperhossa kiinni 40cm ennen kuin vesi putosi kiven välistä pieneen kosken pätkään. Osa tuli käymään ylhäällä asti.
Viimeiset kokeilut koskessa. Ei mitään tapahtumia. Kylmä alkoi olla. Nukkumaan käydessä lämpömittari näytti -1.5 pakkasta. Eletään siis heinäkuun 29:ttä päivää. Hyvä muistutus siitä että lappiin aina tarpeeksi vaatetta mukaan, oli kesä tai talvi.
Falsnestinden
Seuraava määränpää oli päästä jonnekin kiipeämään. Ajettiin jäämeren rantaan heittelemään pilkkejä kalojen toivossa. Takaraivossa kummitteli ajatus siitä, että olisiko nyt kolme vuotta myöhemmin sopiva hetki lähteä uudelleen yrittämään huiputtaa Falsnestinden.
Muutama tunti myöhemmin oltiinkin jo nousemassa kohti huippua. Sää oli hiukan tuulinen ja huipulla pyöri satunnaisia pilven hattaroita.
Päästiin Krigsminnen mökille 550masl ja pidettiin reilu puolen tunnin tauko sisällä ja kerättiin voimia, jonka jälkeen lähdettiin kapuamaan ylös reilusti jyrkkenevään mäkeen.
Loppu seurue päätti suunnata alas noin sadan korkeusmetrin jälkeen haastavan irtosoraikon takia johon meinasin itsekkin tuupertua. Mutta minä en ollut valmis luovuttamaan tuon 2016 syksyn epäonnistumisen jälkeen. Ei taas. Tämä hoidettaisiin loppuun nyt.
Saavuin yllättävän nopeasti pisteelle jossa vuonna 2016 olin täysin kuollut ja peloissani. Tunnustelin oloani. Olo oli aika pitkälti sama kun autolla ennen lähtöä. Hiukan hengästynyt vain. Todella voimauttavaa huomata oma kehitys kolmen vuoden ajalta.
Nyt edessä oli nousu seinälle joka näytti aiemmin hyvinkin mahdottomalta. Irtosoraikossa kontaten, lohkareiden välissä puikkelehtien pääsin jyrkän pätkän ylös huippu harjanteelle. Samalla saavutin pilvipohjat.
Harjanteen lopussa oli edessä nousun jyrkin kohta. Kiveltä kivelle nelinkontin kontaten. Kivien jälkeen päädyin kasteiselle ruoho viirulle jotka pitkin nousin karhukävelyä. Noilla kohti nousu oli noin 40 asteista paikka paikoin.
Ruohon jälkeen kaarto oikealle ja pilven seasta paljastuikin huippu toteemi 5m päässä. Tein sen! Jes!
Odotin pilviverhon aukeamista sormet jäässä noin vartin ja sain aukosta muutaman muiston talteen.
Auringonlaskun sävyjä takasin alas kirmatessa.
Illaksi autolle. Reppu selkään ja polkujuoksua takasin alas.
Birtavarre & Gorsabrua
Uusintavierailu tällä vesiputouksella. Tällä kertaa vietettiin aikaa tuolla vähän enemmän ja kavuttiin alas yläjuoksun joki kanjoniin.
Kanjonissa oli paljon hienoja veden ja kivien kaivamia poteroita. Ihan oikeita hiidenkirnuja siis. Hulluin meistä kolmesta kävi jopa uimassa yhdessä noista poteroista. Kylmä kangisti lihakset samantien ja meinasi olla aika tuskasen näköstä nousta ylös sieltä. Ylin poteroista oli melko iso ja todella syvän näkönen. Otin pitkiä valotuksia tuosta poterosta, joista ei loppujen lopuksi mitään hienoa syntynyt. Mutta täydellisenä yllätyksenä itelleni, näin kun kala hyppäsi poteron pinnassa. Hyvin pieni kylläkin, mutten uskonu siinä joessa olevan mitään elämää. Siitä kohtaa 100m eteenpäin on ainakin vähän huterat eloonjäämis mahdollisuudet 152m pudotuksen johdosta.
Pompittiin virran yli kiviä pitkin saarekkeelle, josta arveltiin olevan melkosen rajut näkymät alas rotkoon.
Koti puusillalla.
Kågen
Sitten oli aika tehdä päätöksiä seuraavasta määränpäästä. Lyngen etelä, vai pohjoinen? Tromssa? Senja? Njääh.. Suunnattiin pohjoiseen täysin tuntemattomille alueille.
Ajauduttiin ensin Uloyan lauttalaiturille kyselemään lipun hintaa. Hinta ei ollu paha, mutta sääennusteen perusteella päätettiin jatkaa vielä kauemmas pohjoiseen. Aikanaan saavuttiin tunnelin suulle, joka meni 94 metriä meren pinnan alapuolelle. Pohjalle valuttiin kaasu yläällä ja ylös pykältäen kaasu pohjassa. Mäen päällä ja meren pinnalla odotti retkeilijän paratiisi-saari Kågenin maisemat. Näytti todella hyvältä.
Useita tonnin huippuja ja pilvin pimein matalampia, mutta jyrkkiä huippuja.
Lyötiin leiri pystyyn lauttalaiturin viereen saaren päähän, syötiin hyvin ja lähdettiin nousemaan Store Kågtindenin jäätikön suuntaan. Huipulla korkeutta 1228m ja pohjoisseinällä on jäätikköä ja kovaa lunta näköjään myös kesällä 300m ylöspäin. Eräs vapaalaskujumala kävi laskemassa pohjoisseinän huipulta alas viikkoa myöhemmin.
Meidän ei tuolloin ollut tarkotuskaan päästä huipulle. Mutta jäätikölle ja sille johtavalle harjanteelle haluttiin. Alussa kaarreltiin puron ympärillä, mistä mennä yli vai jatkaakko pohjoispuolella. Lumi puron ympärillä oli kuitenkin niin pehmeetä ja upottavaa että puikattiin puron yli ja päästiin lopulta harjanteen pohjois-seinälle nousemaan.
Aikamme huhkittua mäki yhtäkkiä loppui ja voi veljet. Harjanteelta näki meren yli Kvaenangstindanelle asti. Alas lammen pintaan on matkaa 400 korkeusmetriä ja kuru nousi meidän ohitse aina 1228 metriin asti.
Alla olevassa ruudussa näkyvää harjannetta pitkin marssittiin kohti lumia. Janne steppaili yhdelle kalliosaarekkeista. Minä kävelin harjanteen päähän ja virittelin raudat jalkaan. Tuntui hienolta kävellä piikkien kanssa kovalla lumella. Teki todella mieli lähteä lunta pitkin ylös huipulle, mutta uskallus yksin ei riittänyt. Mielellään kaveri mukaan ja vielä köyden perään, kun en tunne railoja tuolta alueelta. Köyttä en edes omista, joten päätös oli helppo. Fiilistelin aikani lumella, jonka jälkeen lähdin lumialueen reunoja pitkin tarpomaan alaspäin auringonlaskussa kuvia räpsien muitten perässä.
Seuraava päivä oli pyhitetty huilaamiselle. Päivällä pika käynti Skjervoyn kylässä. Illalla nousuveden aikaan kokeiltiin, syökö kala.
Useampia tärppejä ja pienempiä kaloja tuli. 56cm turska jäi suurimmaksi ja päätyi lopulta pannulle.
Aurinko värjäsi aaltoilevan pilvikerroksen aallon pohjat. Yksi makeimpia auringonlaskuja ikinä! Arnoyan saari taustalla.
Viimeinen aamu Kågenissa.
Illalla suunnattiin vielä Kågtindanen juurella sijaitsevan Isbuktvannetin rantaan. Todella hieno sinertävä lampi. Kaartelin pitkin rantaa etsien sopivaa kuva kompositiota, mutta paikka oli yllättävän haastava. Edes yhden muiston sain tuolta kuitenkin ennen kuin tuulen vire röpelöi lammen pinnan.
Kvaenangstindanen heijastus.
Paluu Suomeen
Seurasi jälleen hieno ajomatka.
Oli alku yö, rasvatyyni, sei parvet kuhisi meren pinnassa, auringonlaskun sävyt oli taivaalla koko yön.
Taustalla jälleen Arnoyan saari. Tällä kertaa 70km päässä.
Minun ja muun ryhmän tiet erkani. Minun oli lähdettävä töiden perässä pikkuhiljaa takasin etelä- Suomea kohti. Muut jatkoi Senjan suuntaan vielä.
Oli jo aamuyö enkä ollu edes miettiny missä nukun seuraavat unet. Päätin lopulta suunnata Kilpisjärven lähistölle Galkkojavrin rantaan. Pakkasta jälleen sen -1.5.
Aamun koitteessa yritin saada autoa parkkiin Kilpikselle. Tunturi-suunnitus tapahtuma oli käynnissä ja kylä oli pullollaan porukkaa.
Myöhemmin kaupalla törmäsin paku kollegaan. Hänellä oli Westfalia T4. Todella hieno auto.
Saanajärvi
Päätin ottaa vielä yhden 24h kalastusluvan ja suuntasin illalla Saanajärven suuntaan.
Perille päästyä meinasin jäätyä hengiltä. Aivan liian vähän vaatetta mukana. Tunnin heittelin perhoa silti, mutta tapahtumia oli sen verta vähän että päätin kiirehtiä vielä takaisin Vuoskujoelle jossa olin reissun ensimmäisenä iltana.
Vuoskujoki
Takaisin Vuoskulle taimenten perään. Päätin ajaa autolla ylemmäs joen varteen Kalkkoaivintietä. Tie oli niin pomppunen että meinasi pohja raapia vaikka auton alustaa hiukan onkin korotettu. 7km matkaan taittui aikaa melkeen tunti.
Otin kala ja kamera vehkeet kantoon, olutta unohtamatta, ja suuntasin alhaalla uomassa virtaavalle Vuoskujoelle. Oli niin läpitunkematonta ryteikköä etten päässy enää eteenpäin. Puhumattakaan kun jalat upposi näkymättömissä vähän väliä suon silmiin.
Kattelin maastokartoista missä kohtaa olisi jonkunlainen suvanto ja rämmin 20 minuuttia alajuoksulle. Saavuin paikalle ja vettä oli melkeen viisi senttiä. Tempasin olut pullon tyhjäksi ja rämmin takasin autolle.
Autolla tunnustelin minkälaista on olla lähestulkoon erämaassa. Erämaan raja meni joen toisella puolella 800 metrin päässä. Pieni vaimea kohina kuului käynnistyvän ilmalämmittimen pakoputkesta, hyttysiä ei ollut johtuen jälleen -1.5 pakkasesta. Vetäydyin auton lämpöön hörppimään salmiakkikosanderia ja kuuntelemaan musiikkia yön pikkutunneiksi.
Aamulla oli tahtojen taisto. Ei huvittanu lähteä korpeen rämpimään enää yhtään. Oli todella lähellä etten lähtenyt suoraan ajelemaan kotiinpäin, mutta päätin vielä ajaa samalle paikalle alajuoksulle jossa olin reissun alussa.
Nukuin useemman tunnin ja tein ruuan valmiiksi kotimatkaa varten niin ei tarvii enää myöhemmin kokata.
Laittelin kamoja kasaan vastahankoisesti. Ei kiinnostanu yhtään lähteä enää rämpimään. Yhtäkkiä huomasin että auton vieressä, joen pinnassa mulahti.
Heitin kameran joen viereen varovasti, sidoin mustan Klinkhåmmerin siiman päähän ja nakkasin perhon keskelle jokea. 3 sekuntia ja siima rävähti kireelle mulauksen kera. Nyt alkoi ralli.
Kala veti siimaa kelalta ja pyöri ympäri suvantoa. Hetken väsyttelyn jälkeen kala alkoi uupua ja valui eteeni. Näin että nyt on muuten elämäni hienoin kala kiinni. Tätä ei saa munata.
Annoin kalan vielä kerran kirmata, jonka jälkeen kastelin käden, nostin kalan ylös ja katselin mitä tuli saatua. Hienon värinen rasvaevällinen villi taimen. Todella hieno kala. Pituutta noin 40cm. Nappasin kuvan aivan liian ahtaalla linssillä. Olin varautunut kalaan joka vaatii makro linssiä.
Laskin kalan takasin veteen pää ylävirran suuntaan, annoin kalan ottaa lukua rauhassa hetken hellästi sitä paikallaan pitäen. Kun kala oli kerännyt tarpeeksi voimaa, se ui hitaasti sormien välistä ja ampaisi kuin tykin suusta pois silmistä.
Hypin tasajalkaa ja hurrasin. Aivan mieletön lopetus reissulle.
Kotimatka alkoi
Onnesta soikeana lähdin kohti Karesuvantoa jossa ajattelin poiketa Ruotsin puolelle ja tulla takasin Suomeen vasta Torniossa.
Illallis tauko Kattilakoskella, Ylitornion kohdalla. Hienoja kalliomuodostelmia. Syksyn reissulla takana olevalle saarelle ei enään päässyt kävellen. Joki virtasi kallion yli pinnan noustua.
Oli aika ajaa kotiin suunnittelemaan seuraavia reissuja.
Van Traveller 