Vuoskujoki

Vuoskujoki laskee Vuoskujärvestä Könkämäenenoon. Kalkkoaivintietä pääsee huristelemaan autolla joen vierttä ylöspäin. Tuo tie ei ole sopiva paikka matalille autoille.

Kesän 2019 suuri reissu oli juuri alkanut.

Ensimmäinen osoite oli Vuoskujoki. Pistin leirin pystyyn alajuoksulle. Tein ruokaa itelleni ja nukuin parin tunnin päikkärit odotellen illan saapumista.
Ilta laskeutui ja keli viileni. Enää ei tarennut pelkissä uimashortseissa ilman paitaa, vaan oli vedettävä vaelluspöksyt ja flanellipaita vielä t-paidankin päälle.

Korkkasin ekan oluen ja lähdin nousemaan yläjuoksulle. Puskassa eteneminen kasatun perhovavan kanssa oli aavistuksen hanurista. Ja todella hidasta. Mutta löysin lopulta erään suvannon. Alueella tuuli jonkun verran, mutta suvanto oli sen verta pieni että pinta oli lähes tyyni ympäröivien tunturikoivujen ansiosta.

Reppu selästä, musta #12 Klinkhåmmer siiman päähän ja ensimmäinen heitto. Ei inaustakaan. Toinen heitto ja naps, siima kireälle! Tunsin, että kala on pieni. Kun sain kaverin ylös oli suu iki messingillä. Elämäni ensimmäinen tunnistettavan kokonen taimen pintaperholla. Uskomaton tunne. Mutta taliaivo jätti kameran reppuun ja tämä kaveri oli päästettävä äkkiä takasin veteen. Päästin kala takaisin ja pengoin kameran esiin. Uusi heitto keskelle suvantoa. 5 sekuntia ja naps! Siima jälleen kireällä ja kala ylös. Käden kastelu ja kalasta kuva muistoksi. Jes!

Samanmoisia nousi yhteensä neljä samasta suvannosta, jonka jälkeen kalat ilmeisesti oli jo oppinu että nyt ei kannata syödä.

Suuntasin vielä ylemmäs. Heittelin matkan varrella kapenevaan joen uomaan ja sain sillon tällöin muutamia samallaisia pieniä taimenia.

Saavuin suon reunaan. Tuossa kohtaa matkaa käsivarrentielle oli jo sen verta paljon, että äänet ei enää kantautuneet korviin. Tyyni keli ja silmällä pystyin näkemään kun hyttys lautta ajelehti hitaasti liikkuvan ilmavirran mukana. Täydellisen hiljaista. Tunne oli kuin olisin ollut erämaassa vaikken käytännössä erämaan rajaa vielä ollut ylittänyt.

Olin välissä viikon Norjan puolella, mutta nyt takaisin Vuoskulle taimenten perään.

Päätin ajaa autolla ylemmäs joen varteen Kalkkoaivintietä. Tie oli niin pomppunen että meinasi pohja raapia vaikka auton alustaa hiukan onkin korotettu. 7km matkaan taittui aikaa melkeen tunti.

Otin kala ja kamera vehkeet kantoon, olutta unohtamatta, ja suuntasin alhaalla uomassa virtaavalle Vuoskujoelle. Oli niin läpitunkematonta ryteikköä etten päässy enää eteenpäin. Puhumattakaan kun jalat upposi näkymättömissä vähän väliä suon silmiin.
Kattelin maastokartoista missä kohtaa olisi jonkunlainen suvanto ja rämmin 20 minuuttia alajuoksulle. Saavuin paikalle ja vettä oli melkeen viisi senttiä. Tempasin olut pullon tyhjäksi ja rämmin takasin autolle.

Autolla tunnustelin minkälaista on olla lähestulkoon erämaassa. Erämaan raja meni joen toisella puolella 800 metrin päässä. Pieni vaimea kohina kuului käynnistyvän ilmalämmittimen pakoputkesta, hyttysiä ei ollut johtuen jälleen -1.5 pakkasesta. Vetäydyin auton lämpöön hörppimään salmiakkikosanderia ja kuuntelemaan musiikkia yön pikkutunneiksi.

Aamulla oli tahtojen taisto. Ei huvittanu lähteä korpeen rämpimään enää yhtään. Oli todella lähellä etten lähtenyt suoraan ajelemaan kotiinpäin, mutta päätin vielä ajaa samalle paikalle alajuoksulle jossa olin reissun alussa.

Nukuin useemman tunnin ja tein ruuan valmiiksi kotimatkaa varten niin ei tarvii enää myöhemmin kokata.

Laittelin kamoja kasaan vastahankoisesti. Ei kiinnostanu yhtään lähteä enää rämpimään. Yhtäkkiä huomasin että auton vieressä, joen pinnassa mulahti.

Heitin kameran joen viereen varovasti, sidoin mustan Klinkhåmmerin siiman päähän ja nakkasin perhon keskelle jokea. 3 sekuntia ja siima rävähti kireelle mulauksen kera. Nyt alkoi ralli.

Kala veti siimaa kelalta ja pyöri ympäri suvantoa. Hetken väsyttelyn jälkeen kala alkoi uupua ja valui eteeni. Näin että nyt on muuten elämäni hienoin kala kiinni. Tätä ei saa munata.

Annoin kalan vielä kerran kirmata, jonka jälkeen kastelin käden, nostin kalan ylös ja katselin mitä tuli saatua. Hienon värinen rasvaevällinen villi taimen. Todella hieno kala. Pituutta noin 40cm. Nappasin kuvan aivan liian ahtaalla linssillä. Olin varautunut kalaan joka vaatii makro linssiä.

Laskin kalan takasin veteen pää ylävirran suuntaan, annoin kalan ottaa lukua rauhassa hetken hellästi sitä paikallaan pitäen. Kun kala oli kerännyt tarpeeksi voimaa, se ui hitaasti sormien välistä ja ampaisi kuin tykin suusta pois silmistä.

Hypin tasajalkaa ja hurrasin. Aivan mieletön lopetus reissulle.